Vastauksia
Tämän tekstin kirjoitin vastaukseksi eräälle henkilölle pojan ollessa 11kk (kysymykset kursivoitu)

Kysyä kannattaa aina, vastaaja päättää mitä haluaa sanoa
Minusta on tosi hyvä että uskaltaa kysyä, eikä yksinään mieti asioita mielessään, koska monesti ne omat ajatukset ja luulot on vääriä.. suuntaan tai toiseen.
Tässä saat suoraan kysymykseen suoran vastauksen. Älköön kukaan järkyttykö

Tiesitkö sie etukäteen, että olet saamassa down-lapsen?

En tiennyt. Oli ihan selvää, että tulee mitä tulee, niin vastaan otetaan. Ja että tottakai sitä vammaistakin lasta rakastaisi yhtä paljon. Niin tyhjä lause kuin olla voi. Seulontoihinkaan en siis mennyt.. ei mitään veriseerumeita eikä edes np-ultraa. Rakenneultra oli.

Ja millaiset sinun ajatukset ja tunteet oli, kun paljastui down-lapseksi? Paljastuiko heti synnyttyään vai?

Kun sain pojan rinnan päälle niin huomasin hänen erilaiset silmät. Kun kätilöt jätti meidät kolmisin hetkeks niin kysyin mieheltä, että onko noi silmät ihan normaalit? Mies sanoi että on, ja siihen nukahdin. Vaikka sydämessäni kyllä jo tiesin.

Sitten mies kylvetti ja punnisti pojan ja sen jälkeen vasta kätilö sanoi että hän haluaisi kutsua lastenlääkärin katsomaan. Silloin tuli mun kyyneleet. Sanoin kätilöllekin että kyllä mä jo tiedän...

Silloin ajatuksissa oli vaan EI EI EI EI!!!
Mä en halunnu sitä lasta. Mä en uskonu että mä sillä iällä (21v) joutuisin kantamaan niin suuren taakan. En halunnu. En uskonu että oisin ees jaksanu sitä. Mä vaan itkin, enkä puhunu mitään.
Kun lääkäri oli käyny, niin kysyin mieheltä itkun seasta että mitä jos mun rakkaus ei riitäkään? Se siitä lauseesta että tottakai rakastetaan yhtä paljon.
Välillä mä jopa vihasin sitä lasta. Ei se ollu tullu minusta.

Kun sairaalaan soitettiin mulle ja kysyttiin että no vieläkö se on nimensä näköinen (ainahan tätä kysytään jos nimi on valmiina), niin mä vaan aattelin että eihän toi oo minkään näkönen vaan pelkästään vammasen näkönen!!!

Kun seuraavana päivänä synnytyksestä sain kuulla sydänviasta, kysyin ensin lääkäriltä että sattuuko se poikaa, johon lääkäri vastasi että ei. Silloin toivoin pojan kuolevan siihen, jos se kivutta kävisi.
Samaan aikaan mietin että: onkohan sillä kylmä? (kun se oli ilman paitaa)
Eli tunteet oli tosi ristiriitaisia.

Sairaalassa siis vaan itkin. Imettämisestä oltiin tosi tarkkoja, kun downit ei yleensä ime hyvin ja maito ei noussu. Pelkäsin ettei me päästä lainkaan kotiin.
Kun sitten päästiin neljäntenä päivänä (tosi aikasin), niin heti helpotti kotona. Kukaan ei kokoajan hokenu että "no kyllähän näitäkin joskus nuorillekin syntyy" tai "hyvin käsittelette down lasta", "hienosti ootte pärjänny down lapsen kanssa"
Sitä downia kokoajan korostettiin sairaalassa. Kotona sain tutustua lapseen äitinä enkä downiin liian nuorena vanhempana.

Nyt poika on mulle enemmän kuin mikään. Lahja. Elämä. Hymy.