Trisomia keskusteluista...
(tämän kirjoittaessani internetin keskustelupalstalle, poika oli 4viikon ikäinen)


Itse en raskauden aikana käynyt np-ultrassa enkä missään muissakaan seulonnoissa. Ikää mulla 21 ja miehellä 23. Ei tullut mieleenkään että jotain voisi olla huonosti.. (trisomia mahdollisuus 0,05%), enkä olisi tehnyt aborttia kuitenkaan..

Mutta siis niin siinä kävi että kuukausi sitten synnytin esikoiseni, down-pojan. Oikein ihanan sellaisen

Niin siis asiaan; nyt kun olen seuraillut teidän vielä odottavien äitien seulontakeskusteluja, ja lukenut siitä millaiselta tuntuu odottaa monta viikkoa niiden testien tuloksia, niin oon alkanut miettimään että miten mun mahdollisessa seuraavassa raskaudessa on...

Miettiikö sitä koko raskauden ajan että onko kaikki hyvin?
Haluanko mennä noihin seulontoihin?
Voisinko tehdä abortin? (en kyllä vieläkään usko niin)
Jaksaisinko toisen erityislapsen kanssa?

Meidän down-pojan syntymästä on nyt siis kuukausi ja asia on jo ihan ok. Tietysti uutinen oli valtava sokki ja järkytys mutta suurimmat itkut oli jo sairaalassa (4pv) itketty.. jotenkin se vaan helpotti kun pääsi kotiin ja ei ollut enää paineita imetyksestä yms.

Rakastan poikaa ihan valtavasti ja uskon että tämä lapsi on meille siunaukseksi. Elämä hänen kanssaan on ihan tavallista vauva-arkea (sydänvian vuoksi ehkä tarkkailen vointia vähän enemmän) ja mielestäni poika ei edes näytä mitenkään kovin erilaiselta.

Eniten minua rasittaa/itkettää/väsyttää kaikki se mitä tämä vammaisuus tuo tullessaan, kuten juuri tämä sydänleikkaus ja sitten kaikki kuntoutusohjaajat, puheterapeutit, fysioterapeutit ym.

Poikaa rakastan, ja hänen kanssaan jaksan olla. Näitä muita asioita (mm. terapeutit) en rakasta, ja siksi tuntuu etten jaksa sitä. Mies vaan sanoi että kyllä jaksan kun tiedän että se on pojan hyväksi ja niin kai se sitten onkin.

Mutta siis vaikka nyt rakastan tätä lasta ja hän on minulle tärkeämpi kuin mikään muu, en ole lainkaan varma jaksaisinko toisen vammaisen lapsen kanssa. Siksi nämä teidän kirjoitukset on puhutellut mua paljon. Tiedän että on aikaista ajatella jo seuraavaa, mutta niin sitä vaan ajattelee..

Tämä nyt ei oikein ollut kauhean selkeetä, mutta kunhan sain taas setvittyä ajatuksiani

Oikein paljon voimia teille kaikille, joille asia on ajankohtainen. Mitä ikinä elämä eteen antaa ja mitä päätöksiä siitä seuraa, niin uskon että asioiden on tarkoituskin mennä juuri niin!!

 (tässä välissä sain yllä olevaan tekstiini muutaman vastauksen , joita en siis tähän liitä)

Niin sitä itsekin ajatteli ennen raskauttaan, että jos tulee vammainen (olin siis ajatellut asiaa, mutta en ihan tosissaan uskonut että näin voisi käydä) tai jos jokin muu asia on huonosti, niin kyllä silti rakastan lasta ihan siinä missä tervettäkin.

Mutta mutta... synnytyssalissa ensimmäiset ajatukset olivat: EI EI EI EI!!
ja kysyinkin siinä mieheltä että "mitä jos mun rakkaus ei riitäkään??"
Nyt kyllä tiedän että riittää, mutta täytyy kyllä sanoa että on oikeesti ollut hetkiä kun on vihannut lastaan... ei sitä voi osata kuvitella mitä kaikkia tunteita tällainen herättää ennen kuin se asia on siinä ja siitä ei pääse mihinkään.
Kaikki tunteet: viha, rakkaus, epätoivo, toivo, katkeruus.... kaikki ne on käyty läpi. Ja nyt voin onnellisena sanoa että rakkaus voittaa