Isän ajatuksia

Samuel täytti kuukausi sitten 4-vuotta. Mitä meidän elämään on mahtunut niiden neljän vuoden aikana. Aikaisemmin näiltä sivuilta on luettu vain äidin ajatuksia ja viimeistään nyt on aika kirjoitella isänkin mietteitä asiasta.

Samuelin syntymän muistaa kuin eilisen päivän. Synnytys oli pitkä näin isänkin näkökulmasta. Paljon pyöri ajatuksia mielessä, mutta ei oikeastaan sitä, että lapsella voisi jotain olla. No pitkän synnytyksen jälkeen lapsi syntyi ja laitettiin äidin rinnalle. Jonkin aikaa ihmeteltyämme uutta perheenjäsentämme, Raisa kysyi minulta, onko vauvassa jotain erikoista. Sanoin, että ei ole mitään, lapsi on ihan terve. Näin kuitenkin itsekin jo heti että kaikki ei ole niinkuin pitää mutta kielsin asian itseltänikin.. Kätilö pyysi kuitenkin lääkärin tarkistamaan asiaa ja ei siinä jäänyt mitään epäselvää. Lapsella on downin syndrooma. Minä asiasta en kovin paljoa tiennyt, oikeastaan minun tieto oli Salattujen elämien Roosan ja sitten sen amerikkalaisen sarjan downin varassa. Tunteet oli silloin aikalailla lukossa, oli kuitenkin valtava olo siitä että meille oli juuri syntynyt ensimmäinen lapsi. Nykyäänkin vielä on muistikuvat siitä, kun leikkasin niillä tylsiltä tuntuvilla saksilla napanuoraa ja kun sain pukea pienelle vauvalle ensimmäiset vaatteensa siinä punaisen lampun alla. Minusta on otettu kuvakin siitä tilanteesta ja minä hymyilen. Se kuva on auttanut minua suuresti, että minä todella siinä hymyilen omalle lapselleni. Kuva muuten on tuolla Samuelin kuvien joukossa.

Sairaala tyhjensi sitten meille yhden huoneen perhehuoneeksi kun kaikki perhehuoneet oli muuten varattuja. Tästä saa kyllä suuresti kiittää sairaalan väkeä. Kyllä muuten olis ollut vaikeaa aikaa. Siellä saatiin käydä läpi tunteita, keskustella rauhassa keskenämme ja hoitajien kanssa. Paljon tuli itkettyä ja mietittyä kaikki asiat läpi. Onneksi meille sanottiinkin että kaikki tunteet on sallittuja. Kaikki tunteet ne kävikin mielessä. Välillä tuntui, että kuolisipa vauva kun sillä todettiin se sydänvikakin. Taas toisena hetkenä valtavan suuri rakkaus tuntui koko kehon läpi kun pientä nyyttiä piteli sylissä. Raisan kanssa pystyttiin juttelemaan kaikista asioista sairaalassa ja myöhemmin kotonakin. Myös näistä, että toivoi lapsen kuolevan. Ne vaan on kaikki läpi käytävä.. Kotona asiat kuitenkin helpottuivat huomattavasti kun alkoi se normaali arki. Vaipat oli vaihdettava ja ruoka oli tehtävä ja elämä jatkui. Ennen synnytystä mietittiin sitäkin, että miten minä pystyn opiskelijana olemaan koulusta pois syntymän jälkeen. No Taivaan Isä auttoi sitten siinä ja Samuel syntyi minun syysloman alussa.

No sellanen oli alku. Sen kyllä muistaa todella elävästi, vaikka aikaa on jo se neljä vuotta. Helppoa ei ole ollut kyllä sen jälkeenkään. Aluksi nyt hoitaminen on kuin hoitaisi ihan tervettäkin lasta. Samuelilla ei ollut muuta kuin sydänvika vaivana ja siitäkään ei ollut mitään näkyvää oiretta. Se oli tiedossa ja leikkaus oli edessä. Aluksi sanottiin, että mielellään neljän kuukauden ikäisenä, mutta koska vika pysyi harmittomana, odotettiin aina seitsemän kuukauden ikään asti. Hermoja kuitenkin kiristeli alkuaikana Samuelin haluttomuus nukahtaan. Jokaiselle yöunelle ja päiväunelle piti kannella noin puolesta tunnista tuntiin. Sillä aikaan ei saanut kuulua pienintäkään rasahdusta. Pienikin ääni niin suuret silmät katseli kohti ja taas homma piti aloittaa uudelleen. Kun silmät oli isot niin niillä oli niin pitkä matka mennä kiinni. Nukahtamisen kanssa tapeltiin noin puolitoista vuotta. Välillä oli helpompaa ja välillä todella raastavaa. Sen jälkeenkin päiväunille nukahtaminen jatkui hankalana. Niinä nukuttamis hetkinä ei aina ajatukset olleet ihan kaikista mukavampia. Ajatuksissa tuli lapsi heitettyä seinään moneen kertaan jotta hiljenisi.. Onneksi se on helpottanut ja nykyään pojat jäävät keskenään nukkumaan hyvän yön suukkojen jälkeen.

Kun miettii nyt neljää vuotta taaksepäin, on mielessä paljon niin hyviä kuin huonojakin muistoja. Paljon on selvitelty asioita ja paljon ollaan kunnan ja muiden virastojen kanssa tapeltu asioista. Paljon ollaan vietetty aikaa opettaen Samuelille niin puhumista, kuin motorisia taitoja. Hyvin Samuel on oppinutkin asioita. Kaikkein vaikeinta niissä on vaan se, että kun lapsen kehitys kulkee aaltoilevasti niin downin kehitys aaltoilee normaalia enemmän. Eli jos Samuel oppii jonkun taidon ja siitä iloitaan ja riemuitaan, niin saattaa se sitten lähteä kokonaankin pois kun tulee taantumavaihe. Sitten on taas jaksettava uudella innolla opettaa taito takaisin. Ensimmäisiä sanoja Samuelilla oli noin 1v 3kk ikäisenä ja silloin tuli lähes kaikki äänteet ärrät ja deet mukaan lukien käyttöön. No sitä kesti vähän aikaa ja kaikki hävisi pois. Kaikki äänteet ei vieläkään ole tullut takaisin mitä silloin oli. Kun Samuel sitten jonkun pienenkin taidon oppii pysyvästi niin sitä arvostaa sitten itsekin enemmän. Esimerkiksi Danielin oppimia taitoja ei osaa tarpeeksi arvostaa kun tottakai se ne oppii, sehän on normaalia että se oppii.

Tuntuu että oon taas hypännyt hieman sivuraiteille tässä tekstissä mutta jos oot tänne asti jaksanut lukea niin hyvä niin.. Aluksi meille sanottiin, että ensimmäiset kolme vuotta down-lapsen kanssa on lähes samanlaista kuin normaalin lapsen kanssa ja sitten alkaa vaikeampi aika. No minun mielestä se on ollut samanlaista puurtamista kokoajan. Elämä on opettanut mitä on tarvinnut oppia ja Samuel on kehittynyt niillä avuilla mitä ollaan saatu hankittua. Samanlaisena se jatkuu tästäkin eteenpäin. Samuel oppii kokoajan jotain uutta, varsinkin nyt kun ne on Danielin kanssa melkein kuin kaksoset.

Tekstistä saattaa kuvastaa enemmän ne negatiiviset asiat ja niitä kyllä riittää down-lapsen vanhempana, mutta kyllä niitä hyviäkin hetkiä on paljon. Omaa lastaan kuitenkin rakastaa niin valtavasti, että se on vaikea sanoin kuvailla. Ne hetket kun Samuel kiipeää syliin ja antaa pusun poskelle antaa voimia elämään. Ja se pieni pehmeä pallerokäsi kun laskeutuu omalle kädelleni ja pieni hymyilevä poika katsoo suoraan silmiin niin ei sitä voi sanoin kuvailla miten hyvältä se tuntuu. Se on minun oma pieni poika. Se sama pieni poika jolle minä hymyilin jo silloin synnytyssalissa. Rakastan sitä poikaa.. omaa poikaani.

Jani