Ajatuksiani
(tämän kirjoittaessani poika oli 3kk3vko, tämäkin nettiin kirjoitettu)



Sen kummemmin ottamatta kantaa kenenkään päätöksiin/ajatuksiin, kertoisin vähän omista kokemuksistani.

Minä olen nuori (21v), täysin terve ja aivan normaalipainoinen.
Raskausaikana en mennyt mihinkään seulontoihin tai edes np-ultraan.
Minun riskini saada down-lapsi oli 0,05% (tilastollisesti).

Niin siinä sitten kävi että down-lapsen kuitenkin synnytin. Olin aina ajatellut että en kuitenkaan raskautta keskeytä ja on ihan turha koko odotusaikaa surra sitä että lapsella saattaisi olla jokin vamma/sairaus, joten siksi en niihin seulontoihin mennyt.

Joten... minä olen sitä mieltä, että jos ihmiselle down-lapsi on tarkoitettu, niin hän sen saa. Katsomatta painoon, ikään, terveyteen tai muihin tilastoihin!! Ja kuten sanottu lähes kaikki lähempänä 40 olevat 'kärähtävät' seulonnoissa, ja kuitenkaan eivät kaikki vammaista lasta saa.. veritestit on ihan jostain ... jos haluaa tietää, niin mielestäni kannattaa mennä lapsivesipunktioon. Mutta tämä siis vain minun mielipide.
 

(eräälle nimimerkille): aivan varmasti ajatus kehitysvammaisesta lapsesta pelottaa, niin kai jokaista. Ja ihan rehellisesti sanottuna, kun lapsen synnyttyä kuulin vammaisuudesta, se oli elämäni kauhein kokemus. Seuraavat päivät olivat tuskalliset.. en tehnyt muuta kuin itkin ja itkin ja itkin. Tuntui että maailma olisi hajonnut tuhansiksi sirpaleiksi. MUTTA kuitenkin lapsen ollessa 2 viikkoinen, minä jo hymyilin ja olin (mielestäni) oma itseni. Ei maailma kaatunutkaan!!

(toiselle nimimerkille): Minun vauvani oli hyvin eloisa Ensimmäiset pienen pienet napautukset tunsin jo viikolla 13+ ja selvät potkut viikolla 16. Poika oli niin kova liikkumaan että jo pian rv 25 jälkeen minua jo aika lailla sattui potkut ja se oli aika tuskaista loppuun asti. Joten tuskin tuo vähäinen liikkuvuuskaan yksistään mikään merkki vammaisuudesta on.



Minä henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että elämä kehitysvammaisen lapsen äitinä on kyllä rankkaa. Kaikki asiat pitää itse tietää, kukaan niitä ei sinulle kerro. Täytät papereita, soittelet virastoihin, joudut tapaamaan jatkuvasti uusia ihmisiä, käyt terapioissa jne jne.
Minun lapsellani on myös sydänvika (tilastollisesti 40% downeista on), ja se teettää paljon lisää 'päänvaivaa'. On jatkuva menettämisen pelko, lisää soittelemisia, lapsen voinnin tarkkailu, tukien selvittely, sydänkontrolleissa käynti yms.
Rankkaa siis on, MUTTA poikani on minulle korvaamaton Hetkeäkään en antaisi pois. Ja jos sellainen tilanne tulisi, niin antaisin vaikka oman henkeni lapseni puolesta! Välillä tuntuu että rakastan häntä jopa enemmän mitä tervettä lasta rakastaisin.. ihan omalla erityisellä tavalla.

Nyt yritämme toista lasta. Olen joutunut paljon miettimään seulontoja ja testejä (minulle annetaan kaikki mitkä vaan haluan). Menenkö niihin (ja sitten se km riski)? Mitä jos jotain vikaa löytyy? Abortoinko? Pidänkö? Jaksanko? Haluanko? Kykenenkö?
Välillä tuntuu että sekoan näihin ajatuksiin. Rehellisesti sanottuna en mistään hinnasta haluaisi toista kehitysvammaista lasta, ei sen vammaisen lapsen takia, vaan sen, mitä se tuo tullessaan.
Ja jos saisin tietää että toisella lapsella olisi jotain.. niin ihan varmasti abortti olisi myös yksi vaihtoehto. En usko, että pystyisin sen tekemään.. tuskin edes haluaisin, mutta ihan varmasti se olisi myös vaihtoehto, jota harkitsisin tarkkaan. Kaikenlainen ehdottomuus on poistunut pojan syntymän myötä.
Joten hyvin todennäköistä on, että jos meillä nyt tärppää, niin en mene mihinkään seulontoihin, jotta en joutuisi tekemään niin raskasta päätöstä suuntaan enkä toiseen.
Jumala antaa meille sen mikä meille kuuluu. Tämä on minun elämäni, enkä erilaista osaa edes kuvitella, enkä haluakaan.

Toivottavasti teillä kaikilla on kuitenkin asiat mallillaan. Hyvää jatkoa, jaksamista ja enkeleitä kaikille!!