Elämäni perustana on usko Jeesukseen!    

Kerronpa tässä tarinan pienen elämäni vaiheista liittyen uskonelämääni.
Kaikki alkoi kai siitä kun synnyin perheeseen, jossa Jeesus oli ykkönen!
Vanhempani kävivät paikallisen Helluntaiseurakunnan kokouksissa ja minä pienenä kuljin melkein aina heidän mukanaan.
Siitä sellainen pieni uskon siemen sitten alkoi kasvaa minunkin sydämessäni.
Kun ikää tuli hiukan lisää, aloin käydä nuorten leireillä. Vuonna -94 kävin kasteella Äetsän Helluntaiseurakunnassa.
Ystävät, joita leireiltä sain, olivat toiselta paikkakunnalta, enkä heitä nähnyt kovinkaan usein ja kaverit,
joiden piirissä liikuin koulussa (ja vapaa-ajalla), eivät tehneet muuta
kuin nauroivat kaikelle uskoon liittyvälle. Nimi Jeesus taisi olla heistä hyvinkin huvittava sana.
Voitte varmasti kuvitella mitä tämä sai aikaan pienessä, arassa tytössä.

Usko jäi taka-alalle ja kiroilut, tupakat ja alkoholit astuivat tämän tilalle. (Elämäni suurin virhe!!!)
Pelkäsin valtavasti yksin jäämistä ja näin rakensin ympärilleni muuria, jonka läpi minua ei voisi haavoittaa!
Yläasteelle siirtyessäni ei siitä vanhasta, iloisesta, minästä ollut jäljellä muuta kuin kipeät haavat
ja jossakin sydämessä pieni ääni, joka tahtoi päästä vapauteen.
Kuitenkin, johtuen peloistani, piilotin tuon pienen äänen aina hyvin syvälle sisimpääni,
ettei kukaan vain saisi tietää minun olevan heikko ja peloissani.

Nyt jälkeenpäin ajatellessani tiedän ympärilläni olleen ihmisiä, ystäviä myös noilta leireiltä, jotka aidosti välittivät.
Jostakin syystä en silloin sitä ymmärtänyt. Yritin vain vakuutella itselleni, että juuri tällaista elämän pitääkin olla.
Jossakin vaiheessa seurakunnasta eräs henkilö tuli käymään luonani (en asunut enää vanhempieni luona) ja kyseli elämäntilanteestani.
Hän sanoi, etten voi kuulua seurakuntaan, jos elämäni jatkuu samanlaisena. Niin minä sitten erosin seurakunnastani.
Tämän jälkeen elämä ei suinkaan parantunut, vaan putosin yhä alemmas kohti pohjaa.

Vuonna 2001 toukokuussa aloin seurustelemaan nykyisen aviomieheni kanssa. Siitä alkoi elämäni muuttua.
Jani ei ollut koskaan polttanut tupakkaa, eikä siitä tavastani pitänyt. Niinpä lopetin sauhuttelun.
Kuukautta myöhemmin vedin elämäni viimeiset kännit. Silloin päätin, etten juo enää koskaan.
Ja se lupaus piti.
Pikkuhiljaa aloin yhä useammin tarttua raamattuun ja sitten 25. 8. 2001 lähdin äitini kanssa kuuntelemaan Päivi Niemen kokousta.
Siellä ymmärsin, että nyt Jumala puhuu suoraan mun sydämeen.
Kyyneleitä nieleskellen kieltäydyin, kun äiti kysyi haluanko mennä alttarille.
Kokouksen päätyttyä lähdimme äitini kanssa minun luokseni.

Siinä polvistuneena sohvan vieressä, itkiessäni elämääni,
lausuin hiljaa sydämessäni Isälle: "Ota mut takaisin" Muuta siihen ei tarvittu.
Kaikesta siitä huolimatta, mitä olin tehnyt, Isä otti mut välittömästi takaisin.
Sellaista armoa ja anteeksiantoa ei muualta löydy.
Seuraavana vuonna, 13.4. myös Jani antoi elämänsä Isän käsiin (tämän tarinan saatatte kuulla Janin kertomana).
Siitä asti, uskon tiellä kulkien, olemme saaneet turvata Isään matkamme jokaisena päivänä.
Uskon tie ei suinkaan ole helppo, ja elämän (sekä ihmisten) raadollisuus, tuo tielle monia vastoinkäymisiä.
Mutta silti yhtäkään hetkeä ei ole tarvinnut yksin olla.