(Tekstistä olen alleviivannut kohtia ajatellen sektiolla synnyttäviä äitejä, jotka haluavat tietää kuinka kauan mikäkin mahdollisesti kestää.

Itse ennen sektiota olisin kaivannut tarkempaa tietoa, joten ajattelin antaa sellaista jollekin muulle, joka mahdollisesti kaipaa samaa.)

Tässä on minun, synnytyspelkoisen, kokemukseni (pelko)sektiosta, siitä toipumisesta ja sairaala-ajasta.

Kaikkineen sektio oli hyvä kokemus, paljon parempi kuin esikoisen alatiesynnytys.

Sunnuntai 29.5.-05

Iltasella yhdeksän aikaan otin kätilön määräämän Metalax-peräpuikon ja se alkoikin vaikuttaa noin puolen tunnin päästä. Se oli kyllä inhottavaa, takapuoli oli ihan tulessa ja minusta suoli ei edes tyhjentynyt kokonaan. Syödä ja juoda ei enää kahdentoista jälkeen saanut. Nukkumaan menin siinä yhdentoista maissa ja nukahtelin ja heräilin vuorotellen.

Yöllä kello 3 jouduin nousemaan vessaan ja silloin suoli tyhjenikin oikein kunnolla ja tästä seurasi tauoton supistelu (kivuton kylläkin) mikä taas teki sen etten saanut enää nukuttua, vielä puoli kuudelta katselin kelloa..

Maanantai 30.5.-05 Leikkauspäivä

Herätys klo 6, eli siis jossakin vaiheessa olin vielä 5.30 ja 6.00 välillä hetkeksi torkahtanut. Se taisi olla kyllä enemmän haitaksi kuin hyödyksi, koska herättyä väsytti aivan hirveästi.

Aamutoimina pakattiin kaikki viimeisetkin tavarat eli patjat joilla nukuttiin, tyhjästä asunnosta autoon ja sanottiinn heipat asunnolle, johon emme siis enää palaa. Oli se aika rumba ihan viimeisillään tehdä samalla muuttoa, mutta nyt se on ohi.

Puoli seitsemän aikaan Jani vei avaimen uudelle asukkaalle, joka siis ihan asui naapurissa ja sitten pääsimme lähtemään kohti sairaalaa. Parkkipaikkoja oli jäljellä runsaasti, joten sen etsimiseen ei mennytkään aikaa. Olimme sairaalassa siis vähän etuajassa.

Äitiyspolilla olimme klo 6.45, silloin meitä kehotettiin istumaan odottamaan ja sanottiin että kätilö tulee sitten pyytämään. Aika kului ja kului... klo7.10 multa tultiin ottamaan verikoe, se otettiin siinä aulassa vaan, enpä ollut moista ennen nähnyt... ja aika mateli.. 7.30.... 8.00.... huoh, alkoi jo hermostuttamaan... lopulta klo 8.25 kätilö kutsui, siis odotteluun aikaa kului puolitoista tuntia. Sitten kun se kutsu kävi, niin olikin jo kova hoppu ja nopeasti vaan suihkuun ja sitten olisikin jo pitänyt olla valmiina. Minä menin jotenkin ihan paniikkiin ja lukkoon, kun olin kuvitellut voivani rauhassa valmistautua ja jutella vielä kätilön kanssa niistä muutamasta asiasta mitkä mua sektiossa jännitti. Ja muutenkin olin saanut käsityksen että vielä otettaisiin vauvasta sydänkäyrää ym. Nopeasti sain sanottua mun oudosta paniikistani, (jolle ei ole tietääkseni mitään virallista nimeä) että olivat sitten tietoisia siitä.. sanoivat että rauhoittavia kyllä saan heti jos siltä näyttää.

Suihkuhuone oli kylmä ja se, sekä yhtäkkisestä kiireestä johtuva jännitys saivat mulle ihan hirveän tärinän päälle. Kun olin suihkussa, oli Jani sillä välin viety vaihtamaan omia vaatteitaan. Sitten käveltiin valmisteluhuoneeseen, pääsin sängylle makaamaan ja sain lämpöpeiton päälleni, se helpotti vähän. Viggo käteen valmiiksi, se tuntui ilkeältä niinkuin aina, mutta ei varsinaisesti sattunut. Kello oli 8.30 eli nopeasti kaikki tapahtui. Sitten Janikin ilmestyi paikalle, enkä meinannut edes ensin tuntea kun se puku oli niin hassu. Ja ei muuta kuin lähdettiin kärräämään minua sängyllä leikkaussaliin, Janin rauhoittavat hymyt sai mulle vähän helpottuneen fiiliksen.. olisihan rakas vierellä.

Salissa taidettiin olla noin 8.35 ja taas Jani käskettiin odottelemaan valmistelujen ajaksi heräämöön. Minun käskettiin kiipeämään leikkauspöydälle ja menemään kylkiasentoon jalat niin koukkuun kun vaan sain ja leuka ihan rintaan kiinni, jotta puudutuksen laitto onnistuisi.

Tätä Spinaalipuudutusta jännitin kovasti, koska esikoisen synnytyksessä saamani epiduraalipuudutuksen laitto onnistui vasta kolmannella yrittämällä ja se sattui aivan hirveästi. Pelosta huolimatta tämä spinaalin laitto tuntui kuitenkin vain inhottavalta, mutta ei sattunut sekään. Moneen kertaan kyllä ehdin kysyä että onko asento hyvä.

Jaloissa alkoi tuntumaan pistelyä ja lämpöä ja puudutus siis alkoi vaikuttamaan. Pyynnöstäni katetri laitettiin vasta puudutuksen jälkeen, mikä oli kyllä hieno juttu. Itse kun on tuota katetroimista harjoitellut niin tuntui jotenkin etten sitä itselleni halua tehtävän ilman puudutusta. Happimaskista meinasin joutua paniikkiin, joten se vaihdettiin happiviiksiin.. heti helpotti. Aivan ihanasti henkilökunta kuunteli jokaista tuntemustani ja ottivat kaiken vakavasti ja heti tekivät oloni paremmaksi. Jossain vaiheessa mun verenpaine kävi alhaalla, lukemat muistaakseni olivat jotain 80/40 luokkaa kun niitä kysyin.. silloin oli kyllä tosi heikko olo, mutta sekin kesti vain ihan hetken kun heti sain suoneen jotain lääkettä ja paineet nousi taas normaaleiksi.

Jani tuli leikkaussaliin klo 8.45 ja pääsi heti viereeni istumaan, kauaa ei tarvinnut siis ilman Jania olla, mutta pitkältä se aika silti tuntui. Oli todella ihanaa kun Jani silitti, puhui rauhoittavasti ja hymyili.

Hoitaja siveli rintaani märällä ja kylmällä pumpulilla ja kysyi tuntuuko kosketus ja kylmyys. Hän teki tämän monta kertaa, ehkä puolen minuutin – minuutin välein. Ja meinasihan siinä jo kauhu iskeä kun hän muotoili sanansa jotenkin niin että ”ai vieläkin tuntuu kylmältä?”. Minä jo ehdin pelätä ettei puudutus vaikuttaisikaan. Lopulta en sitten enää tuntenut sitä kylmää, vaan pelkästään kosketuksen ja leikkaus voitiin aloittaa. Leikkauspöytää kallistettiin jostain syystä vasemmalle, niin että minusta tuntui niinkuin tipahtaisin.

Ensimmäinen viilto tehtiin 9.00. Jännitin kovasti miltä se tuntuu ja tuntuihan se kosketus, mutta minkäänlaista kivun tunnetta ei ollut.

Inhottavaa oli se, että vasen käsi sidottiin suorana sivulle ja oikea käsi nostettiin ihan kummalliseen asentoon kasvojen lähelle ja sitä tuettiin jollain liinoilla, mutta kuitenkin sitä piti kokoajan itse jännittää siinä asennossa. Jani rauhoitteli mua muistelemalla meidän ensitapaamista, se tuntui hyvältä.

Kokoajan tunsin kuinka vatsan päällä ja sisällä ronkittiin ja paineltiin. Oli se aikamoinen kokemus.

Hetken päästä alkoi kuulua kova ääni kun lapsivettä imettiin kohdusta, samaan aikaan mua heiluteltiin ja tönittiin joka suuntaan niin rajusti että ihan oikeasti tuntui että siirryin siinä leikkauspöydällä. Ja sitten poika syntyi, kun kello oli 9.07, eli nopeaa toimintaa oli. Tässä vaiheessa leikkauspöytä kallistettiin oikealle ja toimenpide jatkui.

Poika vietiin hieman syrjään, jonne Jani näki mutta minä itse en sermin takia nähnyt. Komeat parkaisut kyllä kuulin. Poikaa puhdistettiin, hengitystiet imettiin ja sitten poika pääsi lämpimän käärön sisälle ja mun rinnalle, siihen se sitten rauhoittui. Voi sitä tunnetta.. ei kipuja, ei kyyneliä ja silti sylissä pieni ihminen, minusta tullut. Ja kyllähän minä sitä kätilöltä kysyin.. ”uskallanko kysyä onko se terve?”

Ja tervehän tuo on.. ainakin vielä, eihän sitä ikinä tiedä mitä elämä eteen tuo.

Jani lähti pojan kanssa leikkaussalista klo 9.20 ja silloin mun viereen jäi aivan ihana kätilö.. suorastaan enkeli, joka oli lähetetty vain mua varten siihen hetkeen.

Jossain vaiheessa kysyin tältä kätilöltä että ovatko he tietoisia siitä, että potilas voi itse nähdä katossa olevan lampun kautta mitä sermin toisella puolen tapahtuu. Tämä kätilö kauhistui ja sanoi että älä vaan katso.. mutta ei se mua haitannut. Aina välillä vilkaisin että missä mennään, mutta olihan siitä hankala nähdä montako kerrosta vielä oli jäljellä tms. Täysin selkeästi näki vain sen että vatsa on auki.

Viimeinen tikki ommeltiin 9.37, eli leikkaus kaikkineen kesti siis 37min (mikä oli muuten täysin sama aika kuin Samuelin synnytyksen ponnistusvaiheen kesto). Kun varsinainen operaatio oli ohi, tehtiin vielä viimeistelyjä kuten revittiin vatsalta siinä olleet teipit pois, painettiin kohtua, laitettiin jotain sokerinestettä tippumaan suoneen jne. Sitten mut siirrettiin leikkauspöydältä sängylle (mikä tuntui todella oudolta kun oli niinkuin ois halvaantunut ollut kun ei hallinnut ja tuntenut kroppaansa lainkaan.

Kun kaikki viimeistelyt oli tehty, mua lähdettiin kärräämään heräämöön ja siellä oltiin klo 9.50. Jalat alkoi pikkuhiljaa liikkumaan klo 10.05 eli vaan vajaa puoli tuntia viimeisen tikin laitosta. Minä sain juotavakseni pillimehua ja se helpottikin vähän oloa kun oli niin kova jano ja suuta kuivasi. Joskus varttia vaille yksitoista, eli noin tunnin leikkauksen loppumisesta, jalat liikkuivat niin paljon, että sain ne jo koukkuun ja niin mun käskettiin nostamaan lantio ylös että saatiin vaihdettua mun alta veriset siteet puhtaisiin, siitä alkoi mun itsenäinen liikkuminen, tämän jälkeen ei apua saanut.

Silloin kun Jani lähti vauvan kanssa leikkaussalista, niin he menivät kätilöopiskelijan kanssa pesemään ja punnitsemaan vauvaa. Painoa pojalla oli 3860g (mikä oli täysin sama kuin Samuelin syntymäpaino) ja pituutta 49cm, mutta tämä pituus hyvin todennäköisesti on väärä, se selviää ensimmäisessä neuvolassa.

Kun poika oli pesty, Jani sai pojan syliin ja syötäväkseen samalla limua ja leipää (jostain syystä opiskelija teki pojalle pesut, mittaukset ja pukemiset). Kätilö päätti klo 9.45 että poika laitetaan hetkeksi happikaappiin, koska se narisi kokoajan. Sanoivat että voi johtua siitä, ettei saa tarpeeksi happea, mutta siitä ei ollut kyse ja poika pääsi kaapista 10.20 (jälkeenpäin selvisi että narina johtui todennäköisesti sektiosta aiheutuneesta limaisuudesta). Happikaapista pääsyn jälkeen isi sai taas pojan syliin ja siinä he tutustuivat toisiinsa niin kauan että tulivat hakemaan minua heräämöstä.

Jani saapui vauvan kanssa heräämöön ja me lähdimme osastolle klo 11.25, heräämössä olin siis puolisentoista tuntia. Minä säikähdin aika kovasti sitä kun sanottiin että poika on narissut kokoajan ja että hän kävi myös happikaapissa.. jotenkin huoli lapsen terveydestä oli niin pinnalla että se sai minut pelästymään että jotain on vialla.

Osastolla olimme 11.30 ja oli sopivasti ruoka-aika, ja niin Jani haki itselleen lounaan. Mulle kannettiin eteen vieläkin vaan mehua ja sillä piti pärjätä. Jostain syystä mulle ei tuotu pilliä, enkä sitä huomannut edes pyytää, joten sitten vaan nousin itsekseni käsien varassa puoli-istuvaan asentoon kun join.

Kolmen ja neljän välissä iltapäivällä kyselin että koskas pääsisi jalottelemaan, mutta silloin se multa kiellettiin. Sanoivat että illalla sitten iltapesuille vasta saan nousta.. minusta se oli outoa, kun aina oon kuullut kuinka ylösnousemisen ja liikkumisen tärkeyttä painotetaan. Pääsin sentään istumaan niin että nostivat sängyn päädyn ylös.. se tuntui helpottavalta.

Päivällisellä olisin saanut syödä jo oikein ruokaakin, mutta silloin vaan vähän näykin kalakeittoa, koska kiisseli maistui paljon paremmalta. Tällä hetkellä olo oli muuten hyvä, mutta kovasti kasvoissa tuntui turvotus ja niitä kutitti kauheasti, se tuli ilmeisesti puudutuksen sivuvaikutuksena.

Kahdeksan aikaan illalla sitten sain lopulta nousta ylös, ja vaikka sitä jännitinkin niin ei se juurikaan sattunut. Sängystä nousu oli vähän hankala kun ei ihan tiennyt miten olisi sen tehnyt, mutta sitten kun sai jalat lattiaan, niin suoraan seisomaan nouseminen ei ollut lainkaan vaikeata tai kivuliasta. Ihan itse sitten menin vessaan, tein alapesun ja nousinkin itse pytyltä ottaen tukea seinässä olevasta kahvasta. Sitten vielä kumarruin lavuaarin päälle pestäkseni kasvot ja hampaat ja se kaikki sujui ihan hyvin.. tosin siinä vaiheessa olin vielä niin lääkkeissä siitä morfiinista ja vielä ehkä vähän vaikuttavasta puudutuksesta että enpä juuri mitään kipua tuntenutkaan.

Yö meni ihan hyvin kun Jani nosteli poikaa aina syömään mun rinnalle.. se ei ois vielä oikein sujunut ilman apua. Minusta kaikkein hankalinta oli kääntää kylkeä sängyssä, se teki vähän kipeetä.

Tiistai 31.5.-05

Aamulla multa poistettiin katetri ja sitten pääsin käymään suihkussa. Kyllä teki hyvää, kun vedin omat vaatteet sen jälkeen päälle, ne sairaalan kaavut on ihan kamalia.

Lounaan jälkeen, puolenpäivän aikaan, Jani lähti hakemaan Samuelia, että sekin pääsi tutustumaan pikkuveljeen. Minä sitten olin yksikseni vauvan kanssa sellaiset seitsemän tuntia. Ihan hyvinhän tuo meni ja pystyin itse hakemaan päivällisen ja kantamaan vauvaakin, vaikka olinkin kuitenkin selvästi kipeämpi mitä leikkauspäivänä kun puudutuksen ja morfiinin vaikutus loppui. Kieltäydyin kuitenkin pariin kertaan tujummasta lääkkeestä ja pärjäilin ihan hyvin burana-parasetamol yhdistelmällä.

Pissaaminen katetrin poiston jälkeen oli hankalaa, koska rakon täyttymistä ei tuntenut. Sitten sitä kävin vain silloin tällöin vessassa istumassa josko sieltä olisi jotain tullut, ja jossain vaiheessa sain muutaman tipan lirautettua ja sitten olikin jo seuraavalla kerralla helpompaa. Eipä tällaisestakaan oudosta ongelmasta mulle kukaan ollut puhunut.

Tänäänkin kasvoissa tuntui vielä turvotusta ja kutinaa, mutta se alkoi kyllä lääkkeiden avulla pikkuhiljaa helpottamaan.

Jani ja Samuel saapuivat just kun olin hakemassa mehukannua huoneeseen ja me törmättiin käytävällä. Vähän oli Samuel ihmeissään, että mitäs se äiti täällä tekee. Pikkuveljestä Samuel ei sanonut siinä vaiheessa oikein mitään, eikä ollut mustasukkainen kun otin sen syliin, mutta kun Jani piti vauvaa, niin johan Samuelkin alkoi reagoimaan. Samuel ei siis oikein aluksi tykännyt että vauva oli Janin sylissä, mutta aika nopeasti sekin muuttui ja poika alkoi jo sairaalassa itsekin vauvaa hellimään. Olihan se vähän yllätys että mustasukkaisuutta esiintyi isän pitäessä pientä, mutta kai se johtui siitä kun Samuel oli Janin kanssa ollut kokonaisen viikon ilman mua.

Keskiviikko 1.6.-05

Toinen päivä leikkauksesta ja jännitin kovasti mahan toimimista. Söin sitten pari purkkia luumusosetta (mulla oli omia mukana), niin johan alkoi vatsakin toimimaan eikä sekään sattunut lainkaan. Sen jälkeen ei mahan toiminnan kanssa ole ollut mitään ongelmia.

Rintoihin ei maito noussut ja kuitenkin kun vauva rinnalla kävi, niin se imi rinnanpäät niin rikki että toisesta alkoi tihkumaan vertakin. Se teki todella kipeätä ja hetken aikaa käytin sitten imettäessä rintakumia, mutta eipä tuo oikein auttanut. Tätähän se on.

Kysyin että josko olisi mahdollista päästä jo huomenna pois, mutta sanoivat että sektioäidit pääsevät aina vasta neljäntenä päivänä, vaikka kuinka olisi hyvä vointi. Tänään otin vähän sitä vahvempaakin lääkettä kun tuntui että haava alkoi kipuilemaan sellaista terävää kipua ja jälkisupistukset syötön jälkeen olivat ilkeitä. Yöksi sain sellaisen puoli vuorokautta vaikuttavan kipulääkkeen ja se oli tehokas, enkä muuta tarvinnut.

Torstai 2.6.-05

Aamun ensimmäisellä vessakäynnillä annoin pissanäytteen, mikä otetaan kaikilta sektioiduilta äideiltä siksi, että katetrin takia helposti tulee tulehdus. (Näyte oli puhdas, vaikka myöhemmin, kotiuduttua alkoikin oireet ja sain lääkityksen tulehdukseen.)

No johan alkoi torstaina maitokin nousemaan ja sain sitä sitten pumpata pulloonkin kun ei poika jaksanut rintoja tarpeeksi tyhjentää. Ne sairaalan käsipumput vaan on ihan surkeita ja hyvä kun parikymmentä milliä sain pois.. kyllähän sekin vähän helpotti, mutta sitä maitoa tuli kyllä niin paljon että olisi pitänyt saada pumpattua monta kertaa enemmän.

Tämä päivä muuten taas oli helpompi kipujen kannalta ja pärjäilin taas sillä normaalilla burana-parasetamol yhdistelmällä.

Kotiin lähtemisestä en sitten enää mitään puhunut, kun ajattelin että eiköhän tässä nyt vielä yksi yö mene. Ongelma oli meidän isomman pojan kanssa, kun eihän tuo meinannut millään viihtyä sellaisessa pienessä huoneessa missä ei ole mitään kivaa. Jani kävikin päivisin Samuelin kanssa kaupungilla tekemässä muutaman tunnin reissun että poika vähän paremmin viihtyisi.

Illalla Samuelille nousi ihan yllättäen neljänkymmenen asteen kuume, ja niin Jani lähti Samuelin kanssa käymään sairaalan lastenpolin puolella ja sieltä he passittivat miehet kotiin. Ja minun olisi sitten tarkoitus mennä vauvan kanssa huomenna taksilla perässä.

Kyllä oli äidin sydän sykkyrällä kun Jani ja Samuel viipyivät melkein kaksi tuntia siellä lastenpolilla enkä tiennyt yhtään mitä sinne kuuluu. Eivät kuitenkaan löytäneet kuumeeseen mitään syytä.

Perjantai 3.6.-05

Paperihommat hoidettiin kuntoon ja lounaan jälkeen taksi tuli hakemaan ja päästiin lähtemään kotiin. Tikkien poisto mulle merkattiin maanantaille ja nyt jäin sitä jännittämään.

Maanantai 6.6.-05

Tikkien poiston aika ja täytyy myöntää että jännitin kyllä enemmän sen haavan päällä olevan teipin pois ottamista, mitä itse tikkien poistoa. Ja kyllähän tuo teipin poisto aika kovasti sattuikin, mutta kun terveydenhoitaja otti sen varoittamatta yhdellä kiskaisulla, niin ei se kipu kuitenkaan kestänyt kuin sekunnin tai pari. Tikkien poistoa en juuri edes tuntenut.

Vielä terveydenhoitaja laittoi haavan päälle teipin ja sanoi että se pitää poistaa itse vuorokauden päästä.. ja nyt jännitettiin vuorostaan sitä. Se ei kuitenkaan sitten sattunut.

Pituutta haavalla on 18cm ja tikkejä siinä oli 6, eli tekivät kuulemma sellaisen siistin bikini-viillon. Tekivät sen niin alaskin, että ei varmasti näy vaikka kuinka pienet bikinit päälle vetäisi.